Joulun vietto on kääntynyt Tapaninpäivän iltaan.
Hartaasti laitetut jouluruoat on syöty, suklaat ei. Siivoukset jotka karkasivat vähän käsistä taas tuovat iloa vielä pitkään.
Melkein kaikki rakkaita on nähty joulunaikana, aivan mahtavaa. Lahjat on annettu ja vastaanotettu.
Jäljellä on se jokavuotinen nytkö se jo meni -ihmettely ja hyvä mieli.
Uutta ja ihmeellistä vuotta kohti.

Kun seisoo tähtitaivaan alla uimarannalla pimeässä, revontulien leikkiessä taivaalla,
jouluhartautta varten sytytetyt ulkotulet palavat vielä, rauha laskeutuu levottomaan sieluun.
Katja sanoin, tähän voisi vaan jäädä.
Saariston joulurauha hartaus järjestettiin tänä vuonna kuudennen kerran jos muistan oikein.
Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän osaa kerätä jouluhetkiä talteen koko matkan ajan kohti jouluyötä.
Olla tyytyväisempi keskeneräisestä, vapauttavasti nauttien vähemmästä.
Tällä viikolla oli muutakin jouluun kuuluvaa, nimittäin seurakunnan joulukuvaelma.
Tänä vuonna miehistöä täydensi ihana pienten tyttöjen enkelparvi.
Ja Jeesuksen osaa näytteli tänä vuonna pikkuinen Rafael-vauva.

Julen kändes just strålande vid tom simstrand i mörkret efter Julfrid i Skärgården.
Facklorna lyste, folk hade åkt hem, norrskenen lekte på himlen, då landede ro i den rastlösa själen.
Här skulle man kunna stanna, sa Katja. Oh ja.
Under veckan fick jag vara med en till underbart julig evenemang, Jultablån.
I år hade vi extra festligt, en ljuvlig änglakör kom med.
Och lilla Rafael-babyn som fick vara Jesus.

Päiväkerhon joulujuhlat, pelkkää teeskentelemätöntä iloa, jännitystä ja joulun sanomaa.
Vanhemmille vilkutetaan kesken ohjelman, yksi karkaa äidin syliin, tähdillä miekkaillaan, sädekehät putoilevat nenälle.
Juhlasalin täyttää laulu, sanoma ja rakkaus.
Sain olla mukana auttamassa ja sydän on lämmin aina vaan.
Huomenna taas saa tehdä enkelihommia kun seurakunnan joulukuvaelma varten harjoitellaan.
Joulunaika on ihanaa!

Dagklubben julfest, genuinaste fest som finns.
Glädje, tårar, fniss, spänning och äkta julkänslan fyller luften.
Det vinkas till föräldrarna mitt i program, en bestämmer att det här räcker och lämnar stagen, små änglar, herdar och vise män koncentrerar på sina roller med stor spänning.
Sång, budskap och kärlek – livets fest.
Vilken glädje att få hjälpa till även i år.
Imorgon övar vi inför församlingens jultablå, så det blir att stiga in i änglakläderna once again.
Juletid är bäst.

Flunssa-aalto saavutti meidätkin, tietenkin.
Heti kun oma lenssu alkoi helpottaa tuli mieheen OIKEA flunssa. Ja aivan naureskelematta kova tauti.
Niinpä ei ole paljon porukkaa meillä käynyt. Täytyi oikein pyytää nuorisoa
lyhyelle kaupunki kuvaustreffeille että nähtäisiin edes pikkuisen.
On niin kaunista koko ajan!
Nyt alkaa jo valo sarastaa näihinkin niistämistalkoisiin.
Tämän viikon olen jo saanut harrastaa, hiihtokausi aloitettu ja jumppaa heti kaksi kertaa.
Ilo on valtava!

Förkylningen tog oss båda till sist.
Även karaflunsson kom till stugan. Så det var inte bra.
Men lite börjar det ljusna redan. Jag fick även motionera den här veckan, oh joy!
Saknade ungdomar så pass mycket att bjöd dom till Neristan för en kort fototräff, bättre än inte synas alls liksom. Men som sagt det ser och låter redan lite bättre. Vi väntar på julen.

Ensimmäinen adventtikynttilä on sytytetty.
Odotamme, joulun odottaminen on parasta.
Lunta tulvillaan on raikas talvisää. Todellakin. Kolmen viikon flunssailun jälkeen on kävelylenkit maistuneet.
Iltalenkki tuolla katuvalojen ulottumattomissa on aivan huikeaa. Valkoinen maa, Ykspihlajan sataman valot ja talojen pihavalot antavat ihan ihmeellisen paljon valoa. Jotenkin aivan terapeuttista kävellä pimeässä, turvassa ja silti pikkuisen jännittävää pimeän metsän keskellä. Taskulamppu valmiina toki, eilen valaisin vaarattoman vastaantulijan mutta oli pakko varmistaa…
Käveleminen on ihmiselle hyväksi. Varsinkin talvihämärässä kävely.

Första ljuset är tänt.
Väntans tid, juletid som bäst.
Kalla, krispiga dagar följer efter varann. Efter treveckors förkylning har jag njutit enormt om raska promenader.
Speciellt i mörkret, utanför gatulampor. Utanför komfortzonen.
Det är någonting saligt att gå i skymning, Yxpila hamnen lyser himmeln, marken är vit, ljuljusen från alla husen.
Med en ficklampa vågar man. Man är trygg på en märklig sätt, samtidigt är man alert.
Det är gott för en människa att var ut gå.

Viime viikolla vietettiin taas hetki hevoshommissa kuvaillen.
Blackie on vielä varsa ja meno sen mukaista. Kaikkea maistetaan mihin yletytään, kenkiä, paitaa, köyttä..
Hyväntuulinen höpöily on kyllä parasta mitä kuvaaja voi toivoa.
Tämmöinen kuvailu on myös semmoista mitä haluaisi antaa monelle! Kuvataan, höpötetään, kuvataan vähän lisää, vaihdetaan vähän vaatteita jos huvittaa, innostutaan ja nauretaan. Lopuksi juodaan tallikahvit ja puhutaan elämästä.
Jännitys liittyy tietenkin tämmöiseen myös, kuka nyt huonoja kuvia itsestään haluaisi!
Niinpä se jarru joka meissä on, se jolle on lähestulkoon mahdotonta uskoa että voisi näyttää kivalta kuvissa pitää pihdeissään kunnes kuvalinkki aukeaa. Ja minun homma on siinä, että teen kaikkeni että vastaanottajan suupieliin kohoaisi hymy joka tulee sielusta asti.
Minäkin voin näyttää kuvissa hyvältä. Ihmeellistä.

Förra veckan hade vi en fototräff vid stallet. Länge sen sist.
Det blev mycket skratt och lite alvar i hagen. Blackie är ju en ung häst och håller på ännu att smaka på allt som han når till. En sån här fototräff är ju så roligt! Lite träning, lite posering, kanske byter man kläder, mycket skratt och en välbehövlig slut palaver i stallet. Spännande är ju också. Ingen vill ju ha dåliga bilder av sig själv.
Min uppgift är ju att ta fram det bästa av en o var. Bekräfta det vackra. Ta fram det man inte visste att finns.
Glädjen över att sig själv i bilderna och vara nöjd, det är guld det.
Därför är man redo att fota i alla väder alla dagar.

Näitä ”olisko tämä asu ok” kuvia löytyy aina välillä puhelimesta kun on jotain erikoista ohjelmassa.
Silloin lähettelen niitä Wilmalle ja mietin että kiitos Luojalle tästä lahjasta, omasta tyttärestä.
Iloitsen siitä että on joku jolle kehtaa lähettää surutta kuva toisensa perään ja voi luottaa että rehellistä kommentointia tulee. Vaatteiden kanssa on tullut tuskailtua aina, mutta nyt alkaa olla helpompaa. Suurin ongelma taitaa kuitenkin aina olla laiskuus, ei millään huvittaisi lähteä kauppoihin, netistä etsiminen on läheltä pitäen yhtä raskasta.
Yleensä hankinnat tulee tehtyä suuren paineen alaisena kuten huomenna niitä housuja tarvii että vois vaikka käydä nyt kaupoissa… Eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta sitä kiitollisuuden määrää kun ne housut löytyy!
Jännitystä elämään.

Kaukana kaukana ovat päivät jolloin sain kommentoida nuorisolaisten kännykän käyttöä tuntien itseni esimerkilliseksi. Nenän vartta pitkin huumorilla sävytettynä ojentaa, ah olipa se helppoa aikaa. Nyt on toisin. 

Kännykkä ja kaikki mitä se tyrkyttää tuntuu nielaisevan järkyttävän osan ajasta jonka voisi käyttää.. no, vaikka kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä mutta ei ehdi aloittaa kun – katson vaan vielä pari hauskaa videota, koskettavaa videota, ystävien päivitystä, sähköpostia, viestejä – ja kierros alkaa uudelleen. 

Hävettää. 

Mutta niiden hetkien jälkeen kun on nauranut ääneen, liikuttunut kyyneliin, ollut yhteydessä ystävään, oppinut jotain uutta, tullut tietoiseksi, saanut ahaa elämyksen ja ryhtynyt tekemään kyykkyjä ja vatsalihasliikkeitä. Niiden hetkien jälkeen ei hävetä. Niiden hetkien jälkeen on noloilu taas hetkeksi unohtunut ja sohvan nurkassa iltamyöhällä voi taas selailla lyhyt videoita liikuttuen, pyöristyen ja nauraen.

Marraskuu ei voi olla yhtään enempää marraskuu kuin se on tänä pyhäinpäivän aikana ollut.
Kauniit lumiset maisemat ovat muisto vain kun vesisade toi jäätä, solskua, sumua ja mustan maan.
Tänä vuonna olen alkanut jo silmäillä joulun suuntaan.
Maailma on sekaisin, uutisia joutuu välillä välttää (ja varsinkin ent. twitteriä) ettei mieli laahaa mustana kuin marraskuinen yö. Kellarin vesivahinko on levällään ja järjestyy kyllä, mutta kyllähän siinä työtä on ennen kuin voi huokaista.
Mutta miten paljon hyvää jo nyt on tullut tuostakin hässäkästä, olen siivonnut kaappeja koko talossa ja tavaraa on lähtenyt!
Ai että siitä tulee hyvä mieli!
Joulun, Vapahtajamme syntymäjuhlan lailla, toivo pilkottaa myös tässä hetkessä ja se on suurta.
”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.” – Presidentti Mauno Koivisto.
Kyllä tuohon lausahdukseen voin hyvin yhtyä.

Syysloma viikko monella, meillä ei ollenkaan.
Töiden puolesta olisi sopinut, mutta viime viikolla kellariin alkoi tulla sadevettä ja siitä se sirkus alkoi.
Tavaraa (MITEN sitä voi kertyä niin paljon..) on siirretty, viety roskiin, kierrätetty, pesty ja kannettu lisää muualle.
Pahempaakin voisi sattua ja kyllä tämäkin tästä iloksi muuttuu.
Kuvat on kuitenkin otettu alkusyksystä serkkuni perheestä.
Olen saanut kuvata Juhon ja Heidin perheen moneen otteeseen ja olen siitä kiitollinen monestakin syystä.
Ensinnäkin on mahtavaa että on tällainen mitä osaa tehdä, kuvaaminen, jonka avulla saa olla yhteydessä sukulaisiin. Vaikka tahtoa olisi niin aika menee nopeasti ja kohtaamiset vähäisiksi ellei isoja sukujuhlia satu olemaan.
Toiseksi olen todella ylpeä että meidän suvussa on rohkeita nuoria tuottajia joiden ansiosta meillä on suomalaista ruokaa!
Sukutilalla on monta polvea jo saanut elantonsa maasta ja uusi polvi kasvamassa.
Joka kerta olen ihan sanaton miten paljon ammattitaitoa, työtä pelkäämätöntä asennetta
ja suurta vastuuta nuorten tuottajien hartioilla lepää.
Kypsyvän vehnäpellon keskellä Juho arvioi viljan kosteutta sormituntumalla Veikko sylissään.
Rohkeutta, uskoa ja toivoa yhdessä kuvassa.