Viime viikolla vietettiin taas hetki hevoshommissa kuvaillen.
Blackie on vielä varsa ja meno sen mukaista. Kaikkea maistetaan mihin yletytään, kenkiä, paitaa, köyttä..
Hyväntuulinen höpöily on kyllä parasta mitä kuvaaja voi toivoa.
Tämmöinen kuvailu on myös semmoista mitä haluaisi antaa monelle! Kuvataan, höpötetään, kuvataan vähän lisää, vaihdetaan vähän vaatteita jos huvittaa, innostutaan ja nauretaan. Lopuksi juodaan tallikahvit ja puhutaan elämästä.
Jännitys liittyy tietenkin tämmöiseen myös, kuka nyt huonoja kuvia itsestään haluaisi!
Niinpä se jarru joka meissä on, se jolle on lähestulkoon mahdotonta uskoa että voisi näyttää kivalta kuvissa pitää pihdeissään kunnes kuvalinkki aukeaa. Ja minun homma on siinä, että teen kaikkeni että vastaanottajan suupieliin kohoaisi hymy joka tulee sielusta asti.
Minäkin voin näyttää kuvissa hyvältä. Ihmeellistä.

Förra veckan hade vi en fototräff vid stallet. Länge sen sist.
Det blev mycket skratt och lite alvar i hagen. Blackie är ju en ung häst och håller på ännu att smaka på allt som han når till. En sån här fototräff är ju så roligt! Lite träning, lite posering, kanske byter man kläder, mycket skratt och en välbehövlig slut palaver i stallet. Spännande är ju också. Ingen vill ju ha dåliga bilder av sig själv.
Min uppgift är ju att ta fram det bästa av en o var. Bekräfta det vackra. Ta fram det man inte visste att finns.
Glädjen över att sig själv i bilderna och vara nöjd, det är guld det.
Därför är man redo att fota i alla väder alla dagar.

Näitä ”olisko tämä asu ok” kuvia löytyy aina välillä puhelimesta kun on jotain erikoista ohjelmassa.
Silloin lähettelen niitä Wilmalle ja mietin että kiitos Luojalle tästä lahjasta, omasta tyttärestä.
Iloitsen siitä että on joku jolle kehtaa lähettää surutta kuva toisensa perään ja voi luottaa että rehellistä kommentointia tulee. Vaatteiden kanssa on tullut tuskailtua aina, mutta nyt alkaa olla helpompaa. Suurin ongelma taitaa kuitenkin aina olla laiskuus, ei millään huvittaisi lähteä kauppoihin, netistä etsiminen on läheltä pitäen yhtä raskasta.
Yleensä hankinnat tulee tehtyä suuren paineen alaisena kuten huomenna niitä housuja tarvii että vois vaikka käydä nyt kaupoissa… Eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta sitä kiitollisuuden määrää kun ne housut löytyy!
Jännitystä elämään.

Kaukana kaukana ovat päivät jolloin sain kommentoida nuorisolaisten kännykän käyttöä tuntien itseni esimerkilliseksi. Nenän vartta pitkin huumorilla sävytettynä ojentaa, ah olipa se helppoa aikaa. Nyt on toisin. 

Kännykkä ja kaikki mitä se tyrkyttää tuntuu nielaisevan järkyttävän osan ajasta jonka voisi käyttää.. no, vaikka kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä mutta ei ehdi aloittaa kun – katson vaan vielä pari hauskaa videota, koskettavaa videota, ystävien päivitystä, sähköpostia, viestejä – ja kierros alkaa uudelleen. 

Hävettää. 

Mutta niiden hetkien jälkeen kun on nauranut ääneen, liikuttunut kyyneliin, ollut yhteydessä ystävään, oppinut jotain uutta, tullut tietoiseksi, saanut ahaa elämyksen ja ryhtynyt tekemään kyykkyjä ja vatsalihasliikkeitä. Niiden hetkien jälkeen ei hävetä. Niiden hetkien jälkeen on noloilu taas hetkeksi unohtunut ja sohvan nurkassa iltamyöhällä voi taas selailla lyhyt videoita liikuttuen, pyöristyen ja nauraen.

Marraskuu ei voi olla yhtään enempää marraskuu kuin se on tänä pyhäinpäivän aikana ollut.
Kauniit lumiset maisemat ovat muisto vain kun vesisade toi jäätä, solskua, sumua ja mustan maan.
Tänä vuonna olen alkanut jo silmäillä joulun suuntaan.
Maailma on sekaisin, uutisia joutuu välillä välttää (ja varsinkin ent. twitteriä) ettei mieli laahaa mustana kuin marraskuinen yö. Kellarin vesivahinko on levällään ja järjestyy kyllä, mutta kyllähän siinä työtä on ennen kuin voi huokaista.
Mutta miten paljon hyvää jo nyt on tullut tuostakin hässäkästä, olen siivonnut kaappeja koko talossa ja tavaraa on lähtenyt!
Ai että siitä tulee hyvä mieli!
Joulun, Vapahtajamme syntymäjuhlan lailla, toivo pilkottaa myös tässä hetkessä ja se on suurta.
”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.” – Presidentti Mauno Koivisto.
Kyllä tuohon lausahdukseen voin hyvin yhtyä.

Syysloma viikko monella, meillä ei ollenkaan.
Töiden puolesta olisi sopinut, mutta viime viikolla kellariin alkoi tulla sadevettä ja siitä se sirkus alkoi.
Tavaraa (MITEN sitä voi kertyä niin paljon..) on siirretty, viety roskiin, kierrätetty, pesty ja kannettu lisää muualle.
Pahempaakin voisi sattua ja kyllä tämäkin tästä iloksi muuttuu.
Kuvat on kuitenkin otettu alkusyksystä serkkuni perheestä.
Olen saanut kuvata Juhon ja Heidin perheen moneen otteeseen ja olen siitä kiitollinen monestakin syystä.
Ensinnäkin on mahtavaa että on tällainen mitä osaa tehdä, kuvaaminen, jonka avulla saa olla yhteydessä sukulaisiin. Vaikka tahtoa olisi niin aika menee nopeasti ja kohtaamiset vähäisiksi ellei isoja sukujuhlia satu olemaan.
Toiseksi olen todella ylpeä että meidän suvussa on rohkeita nuoria tuottajia joiden ansiosta meillä on suomalaista ruokaa!
Sukutilalla on monta polvea jo saanut elantonsa maasta ja uusi polvi kasvamassa.
Joka kerta olen ihan sanaton miten paljon ammattitaitoa, työtä pelkäämätöntä asennetta
ja suurta vastuuta nuorten tuottajien hartioilla lepää.
Kypsyvän vehnäpellon keskellä Juho arvioi viljan kosteutta sormituntumalla Veikko sylissään.
Rohkeutta, uskoa ja toivoa yhdessä kuvassa.

Viikko sitten perjantaina noustiin maihin Pohjanlahden vastarannalla ja halattiin omaa rakasta Wilmaa pitkästä aikaa.
Laivamatkalla syötiin herkullisesta Saaristolaispöydästä, Uumajassa Sjöbris laivaravintolassa niin uskomaton katkarapuvoileipä, Storahotellet taas sai täydet pisteet aamupalasta. Syöminen ja juominen meidän minireissulla sai täydet 5/5!
Seura oli sitä tietenkin myös!
Wilma ja Isaac veivät tutustumaan Bagböle Herrgårdin puutarhaan joka oli valtava ja ainut hetki jolloin harmitti aika paljon etten ottanut kameraa reissuun. Joo ihmettelin kyllä itsekin mutta ilmeisesti kuvaushommia on ollut niin paljon että pidin pienen loman siitäkin hommasta.
Ihanaa (ja outoa…) oli nähdä että tytär viihtyy siellä missä syksyn ajan nyt on.
Outoa siksi että ulkomailla! Vaikka matka on lyhyt on se siltikin pitkä.
Elämä on niin ihmeellistä. Samalla kun iloitsee että näin hauska tilanne tuli meidän perheeseen, iloitsen erityisen paljon siitä että toinen lapsi asuu 15 minuutin päässä.
Pääsee nopeasti apuun jos tarvitaan. Vaikka luotankin siihen että molemmat pärjäävät siellä missä ovat.
Lähden silti samantien jos tarvitaan!
Äitiys on koko elämän pituinen tehtävä. Parasta mitä on.

En vecka sedan steg vi i land på andra sidan Bottenviken och kramade vårt kära Wilma.
Maten under vår miniresa var 5/5, Skärgårdsbord i båten (så gott, så mycket att äta!), Sjöbris i Umeå (vilken räksmörgås!), morgonmål i Storahotellet (så vackert o mysigt). Sällskapet var dock också helt underbart och kärt.
Wilma och Isaac tog oss till Bagböle Herrgård, så mäktigt och vackert där! Ändå stunden jag ångrade faktiskt att kameran var inte med. Så dit måste man på nytt och fota.
Det är både härligt och konstigt att se hur ens barn trivs i andra landet.
Tacksamheten dock att ett barn bor 15 minuter från oss är stort.
Man vill ju vara redo att hjälpa ifall man behövs! Litar helt o hållet att båda älsklingar klarar sig hur bra som helst men livet är fullt av utmaningar och mammahjärta ändrar aldrig. Så länge man lever är ens viktigaste och bästa uppgift att vara mamma.

Keskiviikko ja alkaa tuntua viikonlopulta!
Johtuu siitä että on rauhallisempi viikko menossa ja viikonloppuna mennään vihdoin Ruotsiin.
Niinpä siivosin ja lämmitin saunan. Ja sytytin kynttilät.
Pitkin viikkoa olen silmäillyt tuuli ennustetta viikonlopulle. Pelkkä aaltojen silmäily riittää että alan voida pahoin ja hyvässä muistissa on Ahvenanmaan matka jokunen vuosi sitten kun seilattiin 17 m/s tuulessa kohti Helsinkiä.
En tykännyt yhtään.
No nyt näyttää hyvältä vielä, ehkä päästään buffettiin! Pääasia että päästään tapaamaan Wilmaa!

Kutsu kävi kuvaamaan Jaanan synttärijuhlia joissa teemana oli 80-luku.
En ole ihan hirmu heittäytyjä näissä asujutuissa, mutta nahkarotsi jonka Tompan mummu on tehnyt 80-luvulla ja kreppirauta, näillä sain jotain aikaiseksi. Kreppiraudan sain lainaan kampaajaltani Lenalta, ei ole oma säilynyt.
Sitä mukaa kun tukka meni krepille alkoi tulla mieleen kaikenlaista.
Oma huone kotona, julisteet seinillä, äiti auttamassa kreppaamaan tukkaa disco iltaa varten.
Loputon epävarmuus miltä näyttää, että sopisi joukkoon, ettei erottuisi liikaa mutta olisi kumminkin sopivan hyvän näköinen.
Kaikissa disco ja Himangan halli reissuissa oli parasta kotiinpaluu.
Mutta eilen oli hulvaton meininki, pastellivärejä, kimallusta, takatukkaperuukkeja ja jumppavetimiä!
Sitä paitsi tein melkein sitä mistä haaveilin 80-luvulla! Jos olisin uskaltanut niin olisin alkanut toimittajaksi.
Paikallislehteen teinkin pari juttua nuortensivulle. Oi aikoja!

Perjantain ihmettelyä kotona. Ilman aikatauluja koko viikonloppu.
Jostain syystä on vain kiva että sateiset kelit tulivat eikä viitsitty mökille.
Ei pakkaamista eikä kiirehtimistä mihinkään. Vain hiljalleen lämpenevä palju takapihan kuusimetsän katveessa.
Keittiön pöydällä kynttilät, anopin syyshortensiat maljakossa.
Viikonloppureissu Uumajaan varattuna.
Vaikka nyt ei aurinko paista kuten kuvissa pari viikkoa sitten, mielessä se paistaa.

Syyskuun alku on ollut aivan hämäävän lämmin, tuntuu että kesä jatkuu vielä.
Mutta keltaiset lehdet nurmikolla ja pimeät illat kertovat totuuden.
Viikonloppuna saatiin Wilma kotiin. Edessä on syksy Ruotsissa opiskellen ja seurustellen.
Kun katselin pihalta pois kääntyvän toyotan perää mietin sitä pientä pellavapää tyttöä joka aina kun lähti huoneesta huikkasi heihei mamma ja huiskautti kädellä. Joka kerta. Katselin silloin sitä pientä ja mietin että mitenhän pitkälle sinä vielä mamman luota lähdet.
Kun lapsi uskaltaa enemmän kuin itse uskalsi niin kasvatus hommat on ihan hyvin onnistuneet!
Silti pitää pyyhkäistä silmäkulmaa. Mutta samalla hymyillä, siunata matkaan ja hymyillä.

Soliga och varma dagar gör att man vill tro det är ännu sommar.
Men gula blad och mörka kvällar säger annat.
Vi fick ha Wilma hemma under helgen.
Hon ska ha en annorlunda höst i Sverige, studerar och sällskapar där.
När jag såg toyotan svänga ut från gården tänkte jag på den lilla söta flickan som var endaste gång hon lämnade rummet sa glatt hejdå mamma! Då tänkte jag, undrar hur långt ifrån mamma du tänker ännu resa när du blir stor.
När ens barn vågar mera än man själv vågade så kan man konstatera att jobbet är gjort för den delen.
Men inte kan man undvika tårarna.
Törkar tårarna och ler, släpper taget och välsignar, du är min lilla flicka alltid ändå.