Kaukana kaukana ovat päivät jolloin sain kommentoida nuorisolaisten kännykän käyttöä tuntien itseni esimerkilliseksi. Nenän vartta pitkin huumorilla sävytettynä ojentaa, ah olipa se helppoa aikaa. Nyt on toisin.
Kännykkä ja kaikki mitä se tyrkyttää tuntuu nielaisevan järkyttävän osan ajasta jonka voisi käyttää.. no, vaikka kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä mutta ei ehdi aloittaa kun – katson vaan vielä pari hauskaa videota, koskettavaa videota, ystävien päivitystä, sähköpostia, viestejä – ja kierros alkaa uudelleen.
Hävettää.
Mutta niiden hetkien jälkeen kun on nauranut ääneen, liikuttunut kyyneliin, ollut yhteydessä ystävään, oppinut jotain uutta, tullut tietoiseksi, saanut ahaa elämyksen ja ryhtynyt tekemään kyykkyjä ja vatsalihasliikkeitä. Niiden hetkien jälkeen ei hävetä. Niiden hetkien jälkeen on noloilu taas hetkeksi unohtunut ja sohvan nurkassa iltamyöhällä voi taas selailla lyhyt videoita liikuttuen, pyöristyen ja nauraen.