Tänään oli semmoinen päivä että pinnistelyistä huolimatta tuli lannistunut olo.
Korona ei vienyt ihan kaikkia töitä, mutta veihän se paljon!
Se on paljon jos minä tartun arkipäivänä lapioon ja alan kaivaa nurmea pois terassin tieltä.
Se on paljon jos jatkan sitä niin kauan että käsi ei jaksa kantaa kaffimukia.
Kyllä se paljon vei, kun mieli laahaa matalalla vaikka kevät on korkeimmillaan ja käki kukkuu tauotta,
kyyhkyt huhuilevat ja pääskyt kiitävät kesän ääniä laulaen.
Voi että kun harmittaa valittaa. Mutta jotenkin valheellista sekin että aina olisi muka pirteä kun kalenteri on tyhjä.
Iloitsin tänään nuorten opiskelupaikoista, vain yksi on enää epätietoinen.
Iloitsin että jaksoin lapioida grillialueen (olen alkanut grillata!) valmiiksi vaikka paikkoja särkee.
Iloitsin pitkästä metsälenkistä.
Ja riemuitsin lyhyestä uintireissusta uimarannalla ennen saunaa!!
Se oli unelmana viime syksystä lähtien ja nyt.
Sain voimaa ystävän kannustuksesta. Oikeasti.
Tunsin lohdutusta ja toivoa toivottomuudessa aina kun käänsin katseeni Luojan puoleen.
Nyt auringon laskiessa, päätän pitää katseeni toivossa ja ilossa ja yritän tehdä sen huomennakin.
