Maaliskuun puolivälissä armon vuotta 2021 voi ihmetellä että
vuosi (!!) on kulunut pandemian kanssa.
Mikä viime keväänä sai haukkomaan henkeä, poikkeustilat, kaiken peruuntuminen, nyt vain saa
huokaisten toteamaan että ei kai se auta kun siirtää eteenpäin.
Eilen siirrettiin toistamiseen Yövaellusta eteenpäin, nyt toiveikkaasti syyskuulle.
Nuorten puolesta harmittaa että opiskelija elämä on aivan toista mitä odottivat.
Toisaalta meillä jo (juu olen todellakin sortunut tähän) fraasina pyörivä ”ei meiltä 70-luvulla syntyneiltä kysytty ahistaako, itekseen piti vaan selvitä..” on nyt ollut hyvässä käytössä!
Ei ole mitenkään arvostettua nuorten puolesta. Yritän käyttäytyä.
Mutta yllättäviä juttuja tulee esiin tänä ”riemuvuonna” sanan jonka entinen esimieheni (ihana Aune-Inkeri) lanseerasi,
kun lähestyn ikävuosia 5 ja 0.
Ihan riemukkaalta ei vielä ole vaikuttanut, paljon on surullista ja haastavaa tapahtumaa lähipiirissä.
Toisaalta upeasti nousee ylös jokainen hieno hetki, monta niistä on liittynyt kuvaamiseen.
Kuvaaminen on parhaimmillaan ilon antamista, lahja! Ajatella, saa antaa lahjoja työkseen!
Kuvissa itselleni lahjaksi antama myrttipuu (saa nähdä osaanko antaa sille elämän lahjan, surkea hortonomi voi vain toivoa) ja meidän nuoret (joita juurikin piinaan 70-luku lohkaisuilla..). Ihanat mussukat!
Kaikki kuljemme kohti suurinta lahjaa, pääsiäistä, valo lisääntyy, toivo on ja pysyy.
