Tammikuun puolessa välissä ollaan!
Kun viimeiset joulutortut on nielaistu saa alkaa Runebergintorttujen ohjetta kaivamaan esille.
Ajan kuluminen on ihmetyksen aihe aina, näkökulmat vain vaihtelevat.
Saara, ihana veljentyttöni joka juuri syntyi Helsingin Käpylässä, on 8 vuotias koululainen!
(Kuvissa Saaran äiti ja isi sekä mummu ja pappa.)
Ollaan koiran kanssa oltu viikko kahdestaan kun Tomppa on reissannut työn puolesta.
Yksinoloon olen tottunut mutta silti välillä ihmettelen että lapsukaiset todella ovat aikuisia,
asuvat omillaan, voiko olla että saa vain huolehtia itsestään (ja vähän koirasta)?
Haikeutta ei niinkään, enemmän iloa aina, mutta joskus kyynel tulee silmään
pelkästä ihmetyksestä että elämä on tämmöistä!
Kun lapset on pieniä ja syli on täynnä ei mitenkään voi uskoa että
tämä aika tulee näin pian. Se on hurjaa ja silti mahtavaa.
Näin sen pitää mennä. Onnellinen että sain olla lasten kanssa niin
paljon kun olivat pieniä. Se aika meni talteen ja pysyy sydämessä aarteena aina.
Hej januari månad, hälften har redan flygit förbi!
Man hinner ju knappt svälja ner sista jultårtor när receptet av Runebergstårtor ska sökas fram.
Oändlig är ens undrandet över tidens gång.
I första bilder sötaste Saara, brorsdotter som föddes just i Hfors men nu fyller 8 år!
I andra bilder Saaras mamma o pappa och mommo o morfar.
Vi har varit ensam hemma med hunden denna vecka. Jag är van att vara ensam men ibland slår tanken så att tårarna kommer, att livet är så här? Att mina barn på riktigt är stora och har eget liv.
Jag får faktiskt med gott samvete ibland bara ta hand om mig själv (och hunden).
Det är underbart och mäktigt. Jag sörjer inte över det, glädjen är stor.
Tacksam att jag fick vara hemmamamma när de var små. Den tiden far iväg fortare än man
någonsin kan fatta men för alltid finns i mitt hjärta.
Dyrbar skatt är det.
