Ensimmäiset Runebergin tortut on nautittu.
Arveluttavaa toimintaa leipoa satsi liian herkullisia leivoksia kun ollaan
kahdestaan kotona!
Meillä ei tapaa pullat jäädä syömättä. Joka muru menee.
Ulkona on niin paljon lunta että hyvin saa liiallisen pullan syönnin kulutettua tuolla umpihangessa.
Kuvissa kauniin vauvamahan kanssa Cecilia.
Ex tempore kuvaus onnistui täysin suunnittelematta, aikani emmin viestin lähettämistä,
sopiiko kuvaus tunnin sisällä?! Onpa naurettavaa kysellä. Lähetin kumminkin.
Vartin sisällä oltiinkin jo kuvaamassa, siellä oltiin samoissa aikeissa samaan aikaan!
Onneksi yritin. Koska jos ei onnistu – mitä sitten?
Edellisen blogikirjoituksen mietteitä on tullut palauteltua mieleen pitkin viikkoa.
Eniten pysähdytti viikolla erittäin taitavan valokuvaajan (kateellisena tuotoksiaan seurailen..)
avautuminen somessa. Miten kaikki tuntui turhalta, tuleeko tästä enää tämän kummempaa, miksi vain
väsyttää ja ahdistaa.. SIIS MITÄ? Ihan oikeasti säpsähdin miettimään miten
some meitä pompottaa päivästä toiseen. Hämää meidät ja saa unohtamaan että kaikkien
ihanien kuvien takana on ihan oikea elämä. Ja mitä elämä on?
Riemua, tuskaa, masentavia päiviä, ihania odotuksia, toiveita, toivottomuutta, kaikkea.
Jokainen päivä on mahdollisuus nähdä toisin.
Olla sokeutumatta kauniista kuvista, kodeista, sävy sävyyn puetuista lapsista, huolettoman näköisestä elämästä.
Tämä tuli sitten kristallin kirkkaaksi kun sain ystäväni kahville eilen.
Sanaton on usein toisen kamppailun edessä.
Surun voi jakaa vaikkei voi antaa sanoja. Välittää voi vaikkei voi poistaa pahaa oloa heti paikalla.
Kulkea vierellä. Väistymättä, tuomitsematta.
Ja antaa kaikki isompiin käsiin, jotka kantavat meidät jokaisen päivän läpi.
