Tammikuun puolessa välissä jo mennään!
Joulun riisuminen ei ollut ollenkaan haikeaa tällä kertaa tai no kuusi oli niin
kaunis että piti melkein anteeksi pyytää. Kannoin sen kokonaisena ulos eikä imuria tarvittu neulasten
siivoamiseen! Talvinen arki on alkanut ja miten pakkasesta ja lumesta nauttii!
Oikea talvi, mikä ihana asia.
Tämä on se vuosi jolloin täytän 50 vuotta. Aioin toistella tuota ajoittain.
On nimittäin ensimmäinen lukema jota täytyy hiukan sulatella.
Tähän asti on kolmenkympin kriisistä selvitty, nelikymppisenä on ollut helppoa olla, mutta
mitä ihmettä, viisikymmentä?
Sitä pohtiessa on käynnistynyt prosessi ja se liittyy omaan tapaani vähätellä itseä ja
siirtää asioita eteenpäin, odottaa että tulee vielä parempi hetki toteuttaa hauskan
kuuloisia ideoita. Aika selvästi on vikkeläliikkeisempi kuin toivoisi.
Miksi pyydellä anteeksi että on olemassa? Onko meillä aikaa siihen?
Miksi odottaa hyvien asioiden tekemistä, kiitoksen antamista?
Miksi antaa laiskuuden aina voittaa?
Itseäni jarruttaa seuraavanlaiset ajatukset:
– entä jos ketään ei kiinnosta
– entä jos en onnistu ja hävettää niin että meinaa pyörtyä
– entä jos lupaan liikoja, ihmiset pettyy
Tähän vastalääkkeeksi:
– mitä sitten?
– kai minut joku elvyttää jos pökerryn
– kai ihmiset pettymyksistä selviää
Pitää varmaan olla onnellinen että olen viimein siinä iässä( (49v) että
taidan oikein uskoa noita vastalääkkeitä!
Aforismit ovat mahtavia, mutta usein jättävät apua janoavan
jotenkin tuuliajolle, no alapa tekemään nyt niinkuin selkeästi sanotaan (carpe diem jne.).
Tunnehan on useimmiten että ei onnistu, liikaa huolia, pelkoa, ahdistaa tulevat haasteet,
tai ei kerta kaikkiaan osaa.
Siksi aforismit on ok, mutta se mihin turvaton, hanskat pudottanut ihminen
saa koko painollaan nojata on Kaikkivaltias, Taivaan Isä.
Suosikkini:
Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette,
rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Fil. 4:6
Iloa ja voimaa uuteen viikkoon!
