Aamulenkki lumimyrskyssä.
Iltalenkki kauniissa auringonlaskun valossa.
Siinä taas symboliikkaa näille päiville tuosta tiistain kelistä.
Kun lapsi sairastaa (ja sairastaa vieläpä muualla kuin kotona) keskeyttää se lintujen laulun ja auringon paisteen
kuin kylmä viima ja menee sieluun asti. Ainakin nyt juuri.
Meillä on siis osa perheestä karanteenissa kuumeen takia, influenssaa suurella todennäköisyydellä, mutta
jäämme sen tiedon varaan koska korona testeihin ei porukkaa ihan helpolla oteta.
Kaikki on siis melkein hyvin. Kaikki voivat olosuhteisiin nähden ihan hyvin.
Silti olen marketissa hyllyjen välissä hengittänyt syvään kun tuntuu ettei enää saa happea.
Olen itkenyt kesken päivän vaikka tilanne on ihan rauhallinen, olen paennut ahdistavaa puristusta ulos pihalle
juoksemaan koiran kanssa ja tehnyt ilta-auringossa punnerruksia ja kyykkyjä.
Katsonut komediaa. Lämmittänyt saunaa.
Lukenut Max Lucadon Kyllä tästä selvitään-kirjaa ja tuntenut rauhaa.
Olen myös tänään kävellyt yhteensä 7,5 km poluilla ja teillä. Nauranut vedet silmissä eilen aprillipäivänä.
Ai että. Sain narutettua taas koko perheen yksitellen! Hyvät naurut, onneksi jokaiselle..
Naurettu on myös tänään. Tilanne on niin kreisi että välillä hermot menevät todella tyhmistä asioista että
lopuksi ei voi kun kaksinkerroin nauraa itselleen. Voi tätä aikaa!
