Aika kauan on siitä kun meillä tehtiin näitä petollisen hyviä amerikkalaisia pannukakkuja.
Vaahterasiirappia ja vähän mustikoita kuittaamaan hyvä omatunto. Ja nutellaa ihan vain vähäsen.
Eikä lasketa niin tarkasti montako menee.
Olen tänä viikonloppuna kulkenut moneen kertaan halkokorin kanssa ulos puulatoon ja takaisin. Kävellyt lumi narskuen polkua hangen läpi ja latonut hengitys höyryten puita koriin. Sytyttänyt tulia takkaan ja saunanpesään. Haistellut pakkasen ja savun tuoksua, kuunnellut kuinka puut ja talo napsahtelevat pakkasessa ja lisännyt ruokaa lintulaudalle. Ja kieltämättä ollut tyytyväinen että ilma on ollut niin hyytävän kylmää, ihan liian kylmää hiihtämiseen.
Olen myös tunnustellut miltä yksinolo on tuntunut, koska yhtenä päivänä meidän muruset lähtevät.
Yhtenä päivänä joo, muttei tänä päivänä.
Länge sen vi har haft amerikanska pannkakor hos oss. De är bara för goda.
Lönnsirap och blåbär, kanske lite nutella. Ingen räknar hur många man tar..
Denna helg har varit en riktigt vinterhelg. Har gått fram och tillbaka med vedkorgen och hämta ved från ladan. Längs den smala stigen mitt i snödrivan med snö som knarrar under skor, luften som doftar midvinter. Rökdoft och fåglar som flyger snabbt runt omkring fågelmaten.
Njutit av vinter och också ensamheten. Och försökt känna efter, hur det kommer att kännas när ungarna flyger ur boet.
Kan man veta det? Behöver man veta det?
Idag dock är vi alla här. Och idag är den dagen som räknas.
