Aika kotoisaa rauhoittua viikonlopun viettoon kun vesisade jatkuu vaan,
kynttilät sytytetty (koska kylmän kalseaa), radiosta tulee merisää, kahvi tuoksuu ja kohta sauna lämpiää.
Kotoisaa ja onnellista. Viereeni istahti eilen kyläkirkolla leski jonka yksinäisyys tuntui musertavalta.
Puoli vuotta oli kulunut kun elämä kääntyi tavalla jota ei ikinä toivonut.
Yhtä kauan oli heilläkin yhteistä matkaa takana kuin meillä Tompan kanssa.
Yli kolmekymmentä vuotta.
Yritän aina kun jauhelihan paistaminen ärsyttää liikaa, kukaan muu ei siivoa, tuota tai tätä ei ikinä tehdä, pysäyttää itseni. Onko se mitä toivon varmasti se mitä toivon? Mitä se tarkoittaisi ettei ikinä tarvisi paistaa jauhelihaa kellekään?
Onko tämä mitä minulla on juuri nyt parasta mitä voisin toivoa? Jos näkisin koko elämän kaaren, jos näkisin sen mitä Luojamme näkee, koko polkumme.
Niin, aika nopeasti kiitollisuus on ihan helppoa ja pinnistelemätöntä.
Harmaa, kylmän kalsea onnellinen perjantai.
