Yleinen

Ilta-aurinko kimmeltää veden pinnalla tyyntyvässä illassa.
Lämmin tuuli suhisee puiden latvoissa, ilta on lempeä.
Meille on syntynyt lapsenlapsi. Oma lapsi pitää nyt käsissä omaa aarretta.
Siihen ei ymmärrys riitä. Lapsi jonka juuri päästit lähtemään omasta sylistä.
Silti se on niin oikein. Kyyneleet virtasivat voimalla kun näin ensimmäisen kerran lapseni rinnalla uuden ihmisen. Se tunne oli selittämätön, sen lähde oli syvä enkä tajua sitä vielä ollenkaan.
Tuo pikkuinen käärö on tullut osaksi meitä.
Kädet jotka pitelevät pientä lähimpänä eivät ole minun.
Mutta varmaa on että omat kädet ovat aina valmiina ottamaan vastaan,
kantamaan, niin kauan kuin päiviä maan päällä annetaan.
Pienet varpaat eivät vielä ole ottaneet askeltakaan ja nyt jo olet niin rakastettu.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.
Psalmi 139:13-14

Perjantain helteessä uudelle hatulle ei ollut kuin kuvaushetkessä käyttöä, oli liian kuuma pitää.
Tänään lauantaina tuulee niin kovaa että se tuskin pysyisi päässä.
Aamulla herättiin sateeseen ja ilma oli raikasta eilisen kuumuuden jälkeen. Se niin sopii talveen tottuneelle.
Erittäin pitkän aamupalan jälkeen mietin mitä täällä sateessa nyt tekisi – lämmitin saunan.
Merivesi on korkealla ja se on lämmintä, tuuli on kovaa mutta aurinko paistaa ja kohinan kuuntelu sisällä mökissä on ihanaa kesäistä musiikkia korville. Ihmeellinen kesä, kun nousin vedestä ja kävelin saunaan lämmintä polkua pitkin lentelivät sudenkorennot edelläni. Kaislat ja puut taipuvat tuulessa, astiat kuivuvat sekunneissa kun ulkona tiskaa, radio soi hiljaa ja sohvalla on suloista nukahtaa päiväunille.

Jokavuotiseen tapaan lähdin mökiltä Brygganille juhannussalon nostoa katsomaan.
Vaikka yritän aina olla ajoissa on se haastavaa koska vapaapäivä ja
aamukahvien juominen ulkona merta tuijotellen kestää kauemmin kuin kotiaamiaisen nauttiminen.
Ihmisiä virtasi jo kohti Bryggania kävellen, pyörällä ja autoilla kun tein välipysähdyksen kotona.
Katja ja Tetti olivat jo tehneet toisen jättikranssin valmiiksi ennenkuin selvisin laiturille asti töitä häiritsemään kuvaamalla ja höpöttämällä joutavia. Onneksi ystävyys on vahvaa ja kestää moisen vuodesta toiseen.
Laituri täyttyi taas hymyilevistä ihmisistä läheltä ja kaukaa. Pieni kokoonpano soitti asiaankuuluvaa kesäistä kansanmusiikkia, lohikeittoa syötiin kertakäyttöastioista, tuttujen kanssa juteltiin, varjossa laitettiin takkia kiinni ja auringossa aukaistiin, navakka länsituuli piti Suomenlipun komeasti liikkeessä.
Kun salko kohosi yhteisvoimin kello 12 hiljentyi väkijoukko sitä ihmettelemään.
Onnistunutta pystytystä kiiteltiin aplodein ja wau-huudahduksin.
Musiikki jatkui ja väki tanssi salon ympärillä.
Minun kylällä on näin ihana juhannus juhla, hymyillen pyöräilin kotiin ja
pakkailin unohtuneita tavaroita ja ruokia mukaan.
Nyt istun vaikenevaa tuulta ja rauhoittuvia aaltoja ihailemassa ja kohta lämpiää juhannussauna.

Pitkä viikko mutta hujahti ohi. Niin yleensä käy kun tekemistä on paljon.
Eikä tapahtumistakaan ole ollut puutetta. Viikon sai aloittaa leirillä nro 2 pienten alakoululaisten kanssa.
Saatiin todeta yhdessä että joskus rukoukset kuullaan samantien.
Niinkin pieni asia kuin kunpa ei sataisi että leiriläiset saisivat nauttia täysillä ulkona
on iso, kun pieniä juoksijoita on 40 kpl. Eikä yhtään kertaa satanut kun oli ulkoilun aika!
Aurinkoa, uintia ja iloisia leikkejä. Jäätelökioskia ja souturetkiä. Jännittävä yö makuupussissa poissa kotoa.
Jännittävää on pian tulossa meillekin kun kaikista pienin päättää tulla maailmaan.
Vielä vajaa kuukausi odotellaan.

Pitkästä aikaa olen viettänyt kaksi päivää Torsön leirikeskuksessa 7-8 vuotiaiden kesäleirillä.
Jos ei ole moista kokenut voin vakuuttaa että intensiivistä on.
Tuon ikäisillä mitään ei tehdä puoliteholla, jos puhutaan niin varmuuden vuoksi huudetaan,
jos siirrytään paikasta toiseen juostaan niin nopeasti kuin ikinä jaloista lähtee.
Vängätään vastaan ja ollaan pettyneitä, viiden minuutin päästä jutellaan vilpittömät silmät suurina ja iloitaan yhdessä.
Hiljaa raamattutunnilla istuminen on vaativaa mutta periaatteessa mahdollista.
Ruokailu ilman että meteli on käsittämätön on periaatteessa melko mahdotonta.
Seuraavaa kesää jäivät odottamaan koska jokaiselle leirille kuulemma pitää päästä ainakin 14 vuotiaaksi.
Väsyneenä kun ajelee kotiin on sielu lämmin kuin auringon lämmittämä laituri.
Kiitollinen.

Toukokuut. Jos on onnellinen niin toukokuut täyttyvät kaikenlaisella tekemisellä niin että päivät vain hujahtavat ja kun vilkaisee eteisen takkeja ihmettelee että toppatakit, syystakit, lenkkitakit, kesätakit kaikki roikkuvat seinällä.
Mitään ei ole ehtinyt vielä pois.
Talvi kesti ikuisuuden, kevät takkeja ei ehtinyt edes vetää päälle kun asteet kipusivat yli kahdenkymmenen.
Meillä on talon salaojitus tehty ja koko pihan on käännetty ympäri.
Ja niin kävi että ensin asiaa surtuani päätin uskoa siihen että tästä voi tulla parempaa – ja tulikin!
On niin siistiä jo nyt että ihmettelen onko tämä edes meidän.
Mökki on siivottu kesäkuntoon ja täällä ollaan nytkin ihan yllättäen saunaa lämmittämässä.
Taas laulavat linnut ja aallot. Aurinko kimaltelee ja saunan savu kiemurtelee.
Vesi on niin matalalla että sitä vielä odottelen että pääsisi talviturkin heittämään.
Vaikka toukokuun hetket menevät nopeasti ehtii niistä nauttia, pitää vain laskea puhelin kädestä ja kuunnella.
Kesä edessäpäin ja se on parasta.

Meidän pihalla on nyt käynnissä pitkään odotettu (ja kauhisteltu)
salaojitus ja kaikkialla on maamassoja, putkia ja kaivinkone.
Viime syksynä katselin pihapiiriä ja ajattelin että tämähän on ihan kivan näkönen!
Näin onneton puutarha ihminen kun on, niin en ikinä ole saanut otetta pihan laitosta.
Nyt yhtäkkiä kaikki näyttikin ihan kivalta. Siinä ei sitten kauan mennyt kun salaojitus petti lopullisesti ja saatiin vettä kellariin. Olen surrut etukäteen että kaikki tuijat ja pikkukuuset on nyt mennyttä.
Vai onko? Ja onko katastrofissa kuitenkin jonkun uuden alku?
Jopa paremman kuin ennen.
Nyt tuntuu jo siltä eikä kaivinkone ole edes vielä lähtenyt!
Uusia pihasuunnitelmia, pikkuisen terassin laittoa ehkä ja yhtäkkiä kaikki onkin uutta ja jännittävää!
Semmoisia ne elämänmuutokset tuppaavat olemaan. Luopumisen kautta uuteen.

Kuvattiin Jaanan stailaama myyntikohde vappuviikolle Kokkolan Asuntomestareille, käykää vilkaisemassa!

Anu sai ystäviltä valokuvaus lahjakortin minulle ja oikeaa ajankohtaa on haarukoitu eri syistä aika kauan.
Ja lauantai aamuna saatiin kaikki sopimaan ja lähdettiin metsään.
Käveltiin polulla, puhuttiin elämästä, kuunneltiin linnunlaulua, kuvattiin ja taas puhuttiin.
Askel oli keveä ja hymy leveä kun palattiin!
Ihmeellistä miten paljon se ihmiselle antaa, että näkee itsensä armollisesti ja yllättyy iloisesti.
Että saa jakaa iloja ja suruja mutta ennenkaikkea nauraa yhdessä.
Se on kultaa se.

Työn juhlaa oli tämäkin vappu.
Kevätkelien parasta antia saatiin yllättäen ja sehän tarkoitti ettei tänään juuri sisällä ole oltu.
Pitkän aamulenkin jälkeen makkaranpaistoa ja pihan haravointia niin kauan kuin jaksoi.
Sopivin väliajoin tankattiin simaa ja munkkeja.
Illalla vielä syötiin lisää munkkeja kun saatiin vanhemmat ja nuoriso kylään.
Ja Hennaa ehdin kuvata, sekin oli juhlaa.
Uskomatonta on seurata miten tuo ihme kasvaa päivästä toiseen.
Niin on alkanut toukokuu.

Aika kotoisaa rauhoittua viikonlopun viettoon kun vesisade jatkuu vaan,
kynttilät sytytetty (koska kylmän kalseaa), radiosta tulee merisää, kahvi tuoksuu ja kohta sauna lämpiää.
Kotoisaa ja onnellista. Viereeni istahti eilen kyläkirkolla leski jonka yksinäisyys tuntui musertavalta.
Puoli vuotta oli kulunut kun elämä kääntyi tavalla jota ei ikinä toivonut.
Yhtä kauan oli heilläkin yhteistä matkaa takana kuin meillä Tompan kanssa.
Yli kolmekymmentä vuotta.
Yritän aina kun jauhelihan paistaminen ärsyttää liikaa, kukaan muu ei siivoa, tuota tai tätä ei ikinä tehdä, pysäyttää itseni. Onko se mitä toivon varmasti se mitä toivon? Mitä se tarkoittaisi ettei ikinä tarvisi paistaa jauhelihaa kellekään?
Onko tämä mitä minulla on juuri nyt parasta mitä voisin toivoa? Jos näkisin koko elämän kaaren, jos näkisin sen mitä Luojamme näkee, koko polkumme.
Niin, aika nopeasti kiitollisuus on ihan helppoa ja pinnistelemätöntä.
Harmaa, kylmän kalsea onnellinen perjantai.