Syyskuun alku on ollut aivan hämäävän lämmin, tuntuu että kesä jatkuu vielä.
Mutta keltaiset lehdet nurmikolla ja pimeät illat kertovat totuuden.
Viikonloppuna saatiin Wilma kotiin. Edessä on syksy Ruotsissa opiskellen ja seurustellen.
Kun katselin pihalta pois kääntyvän toyotan perää mietin sitä pientä pellavapää tyttöä joka aina kun lähti huoneesta huikkasi heihei mamma ja huiskautti kädellä. Joka kerta. Katselin silloin sitä pientä ja mietin että mitenhän pitkälle sinä vielä mamman luota lähdet.
Kun lapsi uskaltaa enemmän kuin itse uskalsi niin kasvatus hommat on ihan hyvin onnistuneet!
Silti pitää pyyhkäistä silmäkulmaa. Mutta samalla hymyillä, siunata matkaan ja hymyillä.
Soliga och varma dagar gör att man vill tro det är ännu sommar.
Men gula blad och mörka kvällar säger annat.
Vi fick ha Wilma hemma under helgen.
Hon ska ha en annorlunda höst i Sverige, studerar och sällskapar där.
När jag såg toyotan svänga ut från gården tänkte jag på den lilla söta flickan som var endaste gång hon lämnade rummet sa glatt hejdå mamma! Då tänkte jag, undrar hur långt ifrån mamma du tänker ännu resa när du blir stor.
När ens barn vågar mera än man själv vågade så kan man konstatera att jobbet är gjort för den delen.
Men inte kan man undvika tårarna.
Törkar tårarna och ler, släpper taget och välsignar, du är min lilla flicka alltid ändå.
