Viikonlopun ihana auringonpaiste ja lämpö on vaihtunut
vesisateeseen ja kovaan tuuleen. Lumi sulaa silmissä. Lauantaina huhkin pihalla lapioiden
lunta paljun ympäriltä ja reittiä auki meidän laavulle.
Nyt voi todeta että ihan turhaan heiluin lapion kanssa, luonto olisi hoitanut homman.
Mutta ainahan se hikoilu menee talteen!
Monet on ne hiljaiset viikot olleet jolloin tuleva juhlapyhä vain piipahtaa mielessä.
Toisin on nyt, kolmena päivänä esitämme koululaisille pääsiäisvaellusta eli asian
ytimessä ollaan. Niin hienoa. Normaaliaikana yksi päivä olisi riittänyt, nyt on porukka jaettava
sopiviin ryhmiin ja aikaa menee enemmän. Onni on että tämäkään onnistuu.
Katsoin netistä että tämä hiljaisen viikon maanantai on malkamaanantai nimeltään, muistuttaa meitä siitä että
yleensä vikaa löytyy aina itsestäkin, vaikka helpointa se toisissa on nähdä.
Hyvä muistutus, pandemian väsyttämänä tulee äkkiä osoiteltua yhtä sun toista ratkaisua syyttävällä sormella.
Nyt on paikallaan maanantai sauna, kylmän kalseaan keliin täydellinen apu.
Kuvissa minä ja viimeisin riddari, äidin tekemä villapaita, Wilma kuvasi sunnuntaina.
On se hieno.
