Iltaan meni ennen kuin ehdittiin mökille perjantai-iltana.
Olen nauttinut kesästä ja syksyn tulokin on sujunut suuritta ahdistuksitta. Niinpä yllätyin haikeuden tunteista kun avasin mökin oven ja sytyteltiin takkaan tulet, latasin kahvinkeittimen ja jäätiin odottamaan mökin lämpenemistä.
Mihin kesä meni? Ehdinkö kumminkaan nauttia hetkistä?
Nytkö mennään jo kohti räntää ja pilkkopimeää. Ihmetellä saa myös miten ei ehdi blogin ääressä pysähtyä kuin harvakseltaan nykyään. Illan menevät kyllä aika myöhään kun taas teen kahta työtä.
Niinpä taas saatte kuvia ja tunnelmia täältä rannalta. Täällä ei onneksi olla yksin.
Veneet pörräävät ja ihmisten ääniä kuuluu sopivasti.
Illalla haikeat tunnelmat häipyivät kun lämmittelin saunaa. Auringon laskettua tulin saunasta ja istuin
terassilla katsellen taivaan ruskoa, tulia ja lyhtyjä, taivaalle syttyviä tähtiä.
Kuuntelin kuinka mökin takana haavan lehdet havisivat iltatuulessa,
kaukaa saattoi erottaa maininkien kohinaa ja tulikorissa rätisi tulet.
Ja enempää ei voi hetkessä elämää elää kuin juuri siinä pimenevässä illassa.
Miten paljon aikaa meneekään haikailuun mitä minulla voisi olla, mitä voisin olla.
TÄMÄN kaiken olen saanut Luojaltani, tämän elämän elettäväksi!
Kiittäen joka askeleella hipsin mökin lämpöön syömään iltapalaa.
Eläköön elämä, sen karheat ja silkkisen sileät hetket!
